torstai 28. joulukuuta 2017

Empatiakyvynpuute ja itsekkyys

Olen monesta paikasta lukenut, että Asperger/autismi- oireyhtymälle tyypillinen piirre on empatiakyvyn puute. Tämä aluksi vähän järkytti minua ja loukkaannuin..koska vaikka siinä puhuttiin nimenomaan empatiakyvystä luin sen jotenkin näin: "Tällaiset ihmiset ovat itsekkäitä ja tunnekylmiä".
Uskon, että moni muukin on tulkinnut empatiakyvyn puuttumisen juurikin noin.

Mutta empatia oikeasti tarkoittaa:
"..kykyä ymmärtää mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta, eli itsensä asettamista toisen henkilön asemaan. Empaattisessa vuorovaikutuksessa henkilö ymmärtää toisen henkilön tunteet. " -wikipedia

Nämä ihmiset, jotka ovat kutsuneet minua narsistiseksi ja itsekkääksi, pohdin, ovatkohan he itse olleet empatiakyvyttömiä näin sanoessaan. Jos oletetaan, että ammatti-ihmiset ovat oikeassa ja totta tosiaan en kärsi narsistisesta persoonallisuushäiröstä. Eikö se oikeastaan tarkoita sitä, että nämä ihmiset jotka ovat sanoneet näin, eivät ole osanneet itse asettua minun asemaani? Hehän siis ovat empatiakyvyttömiä. Luultavasti kuitenkin vain siksi koska he eivät ymmärrä tai pysty ymmärtämään miten ajattelen asioita. Päätelmät siis muuttuvat sen mukaan miltä suunnalta niitä katsoo.

Voiko ymmärtämättömyyttä kutsua empatiakyvyn puutteeksi?

Uskon, että autistisia- henkilöitä kuvataan usein empatiakyvyttömiksi, sillä heillä on vaikeuksia ymmärtää neurotyypillisiä eli valtaväestöä. Jos ei ymmärrä valtaväestöä niin henkilössä täytyy olla jotain vikaa!..? 

Empatiakyvyttömyys kuulostaa minun korvaan hirvittävän negatiiviselta. Ja tässä tullaan siihen miksi yhä vain autismi jää monelta tunnistamatta. Empatiakyvynpuute kuvaa asiaa neurotyypillisten näkökulmasta. Ei siis itse autistisen henkilön näkökulmasta. Eikä sen takia myöskään siis realistisesta näkökulmasta.
Siitä sanasta pitäisi luopua autisminkirjon piirteiden esittelyssä ja korvata sana tai painottaa enemmänkin sitä, että autisteilla on vaikeuksia ymmärtää neurotyypillisiä ja painottaa sitä, että se johtuu täysin erilaisesta ajattelutavasta ja vaikeudesta tulkita, näyttää ja hahmottaa omia ja muiden tunteita.

Se miksi jotkut autistiset sitten ymmärtävät ehkä jopa suurimman osan ajasta neurotyypillisiä eivätkä näyttäydy _heille_ "empatiakyvyttöminä" johtuu siitä, että he ovat opetelleet neurotyypillisen ajatusmaailman. Tämä on vaatinut varmasti paljon työtä, opettelua ja ponnistuksia. Eikä sen oppiminen tarkoita sitä ettei henkilöllä ole autisminkirjonhäiriötä.

Autismi ei tarkoita, että ihminen on empatiakyvytön. Autismi ei tee kenestäkään empatiakyvytöntä.

Tähän kuitenkin liittyy kaikenlaista muutakin. Mm. täällä mainittiin, että mitä paremmin tunnistaa omia tunteitaan sitä helpompi on tunnistaa muiden tunteita. Omien tunteiden ja muiden tunteiden hahmottamisen vaikeutta on kuvailtu usein olevan yksi oireyhtymän piirre.

https://www.narsistienuhrientuki.fi/tietoa-narsismista/narsismista_yleisesti/narsistin_nakemys_empatiasta/

Kuun asukas

Lapsuudessa kaikenlaista sellaista kuin, että mihin kuulun ei hirveästi tule ajatelleeksi. Vanhempana sitä kuitenkin alkaa miettimään ja pohtimaan. Ja niin minäkin aloin. Nyt kun mietin niin olen lapsuudessanikin näin ajatellut, mutta silloin se on ollut yhdentekevää ja olen vain jatkanut yksinäni mukavia puuhiani.
Kuitenkin olen tuntenut niin, että olen jotenkin ylimääräinen, en kuulu minnekään, en saa otetta kenestäkään, eikä kukaan saa otetta minusta. Eikä tämä ole sitä masennuspuhetta. Vaan ihan oikeasti näin ajattelen, en jonkin sairauden seurauksena.

Minua on kuitenkin helpottanut ajatus, etten vain kuvittele asiaa vaan oikeasti olenkin kotoisin kuusta! Ja sitä odotellessa, että pääsen kotiin, mun täytyy tutkia tätä maapalloa ja sen ihmisiä ja niiden tapoja. Ootte oikeasti aika hassuja, mut myös tosi pelottavia. Joskus en uskalla lähteä kauppaan, kun teistä ja teidän laitteista lähtee niin kova ääni. Me kuun asukkaat istutaan katselemassa tähtiä päivät pitkät ja tutkitaan asioita, syödään joka päivä pastilleja ja pieniä suolakurkkuja. Me ei kosketella toisia ja ollaan tosi varovaisia.

Kuva vuodelta 2015. Kuvatekstinä:
''Well, well, well. Look what we found here. Someone has step on my land. People, I might guess. I'm thinking if I should ask them to a party or just eat them''




maanantai 25. joulukuuta 2017

Lapsuuden uudenvuoden toiveet

Mulla oli lapsena uuden vuoden lupauksena sellasia lupauksia tai enemmänkin toiveita:
-En pelkäis nii paljoa ja kaikki sujuu hyvin (ja siis oikeastihan rukoilin tätä mun sängyn juurella tuolloin)
Mulle joulu ja uusivuosi on ollut lapsesta asti enemmän tai vähemmän yhtä painajaista. Hyvin harvalle olen näin aikuisiälläkään maininnut mun ahdistuksesta, vaikka uskon, että moni sen tietää kertomattakin. Ainakin toivoisin niin. Mutta miksi kirjoitan tätä johtuu siitä, että vasta lähiaikoina oon kertonut läheisille, että oon kärsinyt ahdistuksesta ihan aina. Siis koko elämäni.
Jos oot kokenut ahdistusta edes joskus voit ehkä kuvitella asian. Ja tiiän, että moni muukin on tuntenut ehkä samoin kun minä.
Jos et tiedä miltä tuntuu olla ahdistunut et ehkä ymmärrä asiaa. Eikä se mitään. Totta puhuakseni mä ite en voi ymmärtää niitä jotka ei oo kokenut ahdistusta koko ikäänsä. En ees oo tiennyt, että kaikki ihmiset ei oikeasti pelkää asioita kuin minä ite pelkään 24/7. Musta se tuntuu aivan mahdottomalta.
En syytä mitään joulua mun ahdistuksesta, eikä oo kenenkään muunkaan vika kun sanoin, että joulu on yhtä painajaista. Nyt sattuu vaan olemaan joulu ja pian uusi vuosi. Ja ne vaan on sellasta aikaa, että sillon on monta ärsykettä yhtä aikaa. Ihan niinku muissakin juhlissa ja tapahtumissa.
Miks ylipäätään kirjoitan tätä tänne on, että lupasin niin itselleni lapsena. Selvisin lapsuudenajan peloista ja ahdistuksesta ajattelemalla, että se on sellanen vaihe, joka lähtee pois sit ku oon iso. Se anto toivoa ja jaksamista. Mut sitten kun tuli se hetki kun mä olin iso kaikki vähän niin ku räjähti käsiin. Samat ongelmat lapsuudesta jatku, jotku vähän eri muodossa. Koko ikänsä siihen asti olin odottanut, että tää mun oikeastaan koko persoonallisuus on vaihe joka menee kyllä ohi ja sit kun sen olis pitänyt mennä ohi jo vuosia sitten se siltikin jatkuu. Sillon en mm. mun masennuksen syytä tajunnut, mut nyt kaikki näyttää niin järkevältä, et ihan naurattaa miks en oo aikasemmin tajunnut.
Mulla oli kuitenkin vielä yksi oljenkorsi, jonka turvin sit jotenkin jatkoin vaan matkaa. Mulla oli lapsena sellainen ajatus, että sitten kun täytän 22-vuotta niin tapahtuu jotain todella merkittävää. En tiennyt mitä se oli, kuvittelin et sillon mulla on varmaan oma talo ja oon mennyt naimisiin ja kaikki ne ongelmat mistä kärsin on kadonneet.
Nyt oon 22v. Ongelmat ei oo kuitenkaan kadonneet, eikä se mua yllätä. Pari vuotta sitten aloitin hyväksymään sen, että tää ei oikeasti oo mikään vaihe vaan mun oma persoonallisuus, jota nyt vihdoin voin alkaa ruveta kehittämään kun sen ymmärrän. Eikä tarvi enää yrittää parantaa mua.
Vaikka mun ongelmat ei oo kadonneet niin on tapahtunut jotain vielä suurempaa. Aivan niin kuin lapsena ennustin. Mä oon uskoakseni erittäin lähellä ratkaisua MIKSI oon koko elämäni tuntenut teille muille aivan normaaleista asioista aivan järkyttävää ahdistusta ja pelkoa. Siis kaikki nämä vuodet on vihdoin ja viimein selkeytynyt mulle. Koko maailma on oikeasti avautunut mun silmien edessä ja kaikki näyttää niin selkeältä etten oo voinut sellasta kuvitellakaan.
Ja yks kysymys kuuluu että miten ihmeessä mä oon ite ratkaissut tämän ongelman. Siis minä! Joka oon koko elämäni ajan pohtinut et mun täytyy varmaan olla jotenki hirveän tyhmä kun ihmiset ensinnäkin puhuu mulle ku tyhmälle ja tuntuu etten tajua muille päivän selviä asioita.
Musta tuntuu ettei tätä ehkä moni pysty tajuamaan, mut siks keksin esimerkin, jotta saatte kiinni siitä mitä oon oikeasti tehnyt ja kuin iso juttu tää on.
Kirjoitan esimerkin tänne toiseen postaukseen nimeltä "Laskukaava"

Sanojen kohtaaminen

Yks päivä..tai oikeastaan yö mun läheisen ja omat ajatukset ja sanat jollain ihmeenlailla kohtasivat. Ja sain sanotuksi, että oon menossa tutkimuksiin. Ja kerroin mitä varten.
Sitten hän sanoi, että on jo monia vuosia/hetkiä ajatellut, että mulla totta tosiaan olla se minkä takia menen tutkimuksiin! Se oli jotenkin todella hämmentävä ja jokseenkin helpottavaa kuulla! Sain vahvistusta siihen ettei tää oo mitään mun kuvittelmaa.
Hän kertoi myös, ettei oo epäilyksestä ikinä maininnut..koska ajatteli, että voisin loukkaantua. Ja oon ilonen, että hän ei oo kertonut, vaikka totta kai olis ollu ihana tietää aikaisemmin.
Musta vaan tuntuu, että tän oli tarkoitus mennä just näin.

Turvassa

Turvassa, kirjoitettu 24-25.12.-17
Kirjoitettu sinulle Juho

Olin kadottanut itseni

Onkalossa, sumuverhon takana, kyyhötti pieni olento
piilossa.
Kuvittelin minun olevan kai jotenki turvassa
istuessani siinä (ilmi)liekeissä

Tulit katsomaan keskelle pahuutta ja asettelit viltin suojaamaan minua

Mistä sinä tiesit sen,
että minä olin täällä piilossa?
Miten sinä ymmärsit tulla katsomaan sumuverhon takaata/takakautta?

Istuimme siinä hetken kunnes kuulin huudon jossain kaukana,
se kehotti minua pysymään vain piilossa.
Kerroit kuitenkin ettei tarvinnut enää pelätä:
"Ehkäpä tässä
sinä voisitkin levätä"

Kipusin syliisi pieninä palasina.
Sitten yhdessä
me vain kävelimme pois savun saattelemana!

Hei hei tuhkat ja kekäleet,
hyvästi teille kipulääkkeet..

Pelastit minut vaikken sitä ikinä pyytänyt.
Vaikken apuasi silloin koskaan ymmärtänyt;
Vain seisoit ja hymyilit,
ojensit kätesi
ja minulta ystävällisesti kyselit.

Sinä sanoit näin: "Vain pieni palanen minulta.."

Nii-in

niin sinä pelastit minut
tuhopoltolta

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Kertomus



EDIT//: 4.4 Blogini kertoo autismista ja aspergerista. En ole ammattilainen, mutta olen tutkinut asiaa paljon ja aion jatkossa tutkia enemmän ja kirjoitan omia pohdintojani tänne aiheeseen liittyen.

EDIT//: Kävin 22.2 erikoislääkärin haastattelussa. Sain varmistuksen epäilyksiini.

Tässä blogissani kerron mutkien kautta kuinka päädyin tilanteeseen, että olen menossa asperger/autismi/adhd- tutkimuksiin. Postaan myös vanhempia kirjoituksia vuosienkin takaa, jotka ilmestyvät vanhimpiin teksteihin niiden ajankohdasta riippuen. Jatkoa ajatellen kerron miten tutkimukset etenevät. Kirjoitan myös runoja.

Olen itse hyvin varma, että olen löytänyt ratkaisun, jota koen etsineeni koko ikäni. Se ajatus saattaa loistaa kirjoituksissani. Pyrin kuitenkin siihen, että kirjoitan neutraalisti, sillä minulla ei ole tällä hetkellä ammattilaisen tekemää diagnoosia.

Tämä on kertomus siitä kuinka löysin itseni itsestäni.



torstai 7. joulukuuta 2017

Laskukaava

(sisältää kuvannollista kerrontaa)

Olen yrittänyt koko ikäni pohtia erästä matikantehtävää. Lapsena en edes tiennyt, että se pitää ratkaista enkä olis mitenkään voinutkaan tietää, sillä en vielä tuolloin tarvinut vastausta siihen.
Ongelmia alkoi tulla vasta sitten kun kasvoin isommaksi ja minulta alettiin vaatimaan matikantehtävän ratkaisun edellyttävää toimintaa. Silloin täytyi alkaa pohtimaan sitä tehtävää ja aloittaa ratkaiseminen.
Mutta ei minulla ollut käsitystäkään siihen kuuluvista numeroista, saatika yhtälöstä. Enkä voinut kysyä keneltäkään neuvoa, sillä kukaan muu ei näyttänyt edes tietävän sellaisesta tehtävästä.
Etsin numeroita monia vuosia. Etsin niitä sieltä mistä minulla ilmeni vaikeuksia ja missä kaikki näytti sumealta. Tutkin paikkoja tarkasti ja tunnustelin joka paikan läpikotaisin kunnes olin varma mikä paikan nimi oli. Silloin sain koordinaatit aina yhteen numeroon.
Näit jatkui vuosia. Ja mitä isommaksi kasvoin sitä hankalammaksi laskukaava ja siihen liittyvä toiminta kävi.
Muut eivät tuntuneet ymmättävän, ettei minulla ollut koossa kaikkia numeroita, enkä siksi voi tehdä jotain joka edellyttäisi tehtävän ratkaisua. Huomasin monilla ihmisillä saman ilmeen: väheksyvä, aliarvioiva. Syytin itseäni ja aina silloin useampi numero hukkui muiden laskujen sekaan.
Jossain vaiheessa tulin siihen tulokseen, etten enää tarvitse numeroita enempää, että tässä ne nyt ovat. Olin huojentunut ja keskustelin numeroista hiljaisessa huoneessa. Huomasin hiljaisessa huoneessa, että osa numeroista alkoi löytämään paikkansa osittain valmiiksi tehtyihin kaavoihin. Olin iloinen. Ehkei minun tarvinut tehdä omaa laskukaavaa.
Minusta tuli iloisempi tämän myötä ja näin taas kaunista ympärilläni. Oli ihanaa etsiä hyviä numeroita ympäriltä. Mutta sisimmässäni oli vielä läjä numeroita, jotka eivät näyttäneet kuuluvan mihinkään ja olin jo hyväksyä, että ne saavat jäädä sellaisiksi.
Kunnes tapasin aivan tuntemattoman ihmisen minulle, jolla tiesin olevan eräs laskukaava. Ja kun näin hänet ja minä vain katselin minä näin hänen sisimmässään jotain. Ja kun kysyin siitä. Hän kertoi asiasta. Päässäni vilisi numeroita, jotka pompailivat muiden yhtälöiden seasta yhdeksi lähes täydelliseksi yhtälöksi. Lähes täydelliseksi, sillä joitain numeroita puuttui.

Mikä on normaali?



Normaali on muuttuvaa.


Nyt outona pidetty asia tulee olemaan normaalia ehkä vuoden tai kymmenen päästä.


Normaali tarkoittaa yleisesti hyväksyttävää. Yleistä käytäntöä.

Yhteistyöpaja Vestiksessä

Tulin juuri kotiini ja istun pimeässä huoneessa kirjoittamassa.  Olen hyvin väsynyt. Nyt päivä on ns. pulkassa. Tänään osallistuin kokemusas...