Jotain oikeaa elämästäni

Eräs päivä minulle tuli vastaan hämmentävä sosiaalinen tilanne, joka jäi mieleen jumiin joksikin aikaa. Kun kirjoitan, että ''jäi mieleen jumiin'' niin tarkoitan, että asia kirjaimellisesti valtasi koko mieleni pariksi päiväksi. Kirjoitin aiheesta kavereille, kirjoitin tänne blogiin (en ole julkaissut tekstiä, enkä tiedä julkaisenko, sillä ei ole varmaa saanko tekstiä koskaan selkeään muotoon) ja puhuin yksinäni asiasta tuntitolkulla. En pystynyt lopettamaan yksin puhelua. Joten kun lähdin ulos, niin yritin peittää suuni ja kasvoni ja esittää, että puhun puhelimessa kun harjoittelin ja puhuin itsekseni sitä sosiaalista tilannetta aina vain uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

En jaa tätä sen takia, että tämä olisi poikkeava minulle. Halusin vain kertoa jotain oikeaa elämästäni.

Olen iloinen, että jumi on nyt ainakin jollain tavalla poistunut mielestäni.

-Lotta

Miksi autistisuus on pinnalla juuri nyt?

Yksinkertaisesti, ne ikäpolvet, jotka eivät lapsena saaneet diagnoosia, mutta joilla on ollut elämässään aina haasteita, ovat kasvaneet nyt aikuisiksi.

Heitä diagnosoidaan siis vuosien viiveellä.

Näitä ihmisiä ei aikaisemmin diagnosoitu, sillä heillä ei aikaisemmin ollut tietoa ja taitoa kertoa autistisuudestaan. He olivat silloin lapsia. 

Tieto on lisääntynyt, sillä nuo ihmiset ovat kasvaneet aikuisiksi ja yhä useammalla on taito nyt vihdoin jakaa kokemuksiaan. Heillä ja siis meillä on myös, aikaisemmista sukupolvista poiketen, meille turvallisia ja mukavia alustoja, joissa jakaa tietoa ja kokemuksia olemalla kuitenkin turvallisesti omalla mukavuusalueella. Nämä alustat liittyvät vahvasti nettimaailmaan ja siihen, että asioista voi kirjoittaa, joka on monille autistille helpompi tapa kommunikoida. Aikaisemmilla sukupolvilla nämä alustat, jos niitä silloin oli, eivät olleet vielä tuttuja ja turvallisia.

Nyt kun aikuisiksi kasvaneet autistiset kertovat kokemuksistaan, yhä useampi ja nuorempi pystyy peilaamaan itseään niihin asioihin ja havainnoimaan itsessään niitä asioita, joista ei niillä aikaisemmilla sukupolvilla ollut nuorempana minkäänlaista tietoa.

Kun olin lapsi ja nuori toivoin, että sairastuisin

Vanhat ihmiset ihastelivat ääneen kuinka nuori ja liikkuvainen lapsi ja nuori olin. Kuinka pystyin tekemään kaikenlaista mitä he eivät enää pystyneet. Ihmettelin sitä paljon. Ajattelin, että se oli jokin sarkastinen kommentti tai vitsi. Tai sitten vanhat ihmiset kärsivät hirvättävän paljon enemmän kuin nuoret. Että heidän elämänsä on aivan hirveää. Miksi he muuten haluaisivat mitään mitä minulla on, kun en sitä itsekään toivonut kenellekään. 

Minä luulin, että kaikki ihmiset halusivat sairastua, jotta he saisivat levätä hetken.

Nykyhetkinä, kun olen kipeänä tai vaikken edes olisi, vaan olen iloinen siitä, etten ole sairaana, mieleni palaa lapsuuteen ja nuoruuteen. Kuinka silloin toivoin ja rukoilin, että sairastuisin. Sairastuminen, erityisesti kuumeessa olo, oli asia josta haaveilin. 

Kuumeessa ja sairaana olo oli tietysti hirveää. Ei se koskaan ollut sellaista mitä toivoin, että saisin oikeasti levätä. Se oli vain parantumista. Yksi tehtävä ja stressaava asia muiden joukossa. Mutta toivoin sitä silti. Sillä se se hirveä olo, korvatulehdus, oksennustauti, kuumehoureilu, kaikki ne oli parempia vaihtoehtoja, kuin arki koulumaailmassa. Kuin se jatkuva kaaos ja stressi. Sain kuitenkin olla kotona. Hetken kotona rauhassa.

Minusta tuntuu niin kummalliselta, kun en enää toivo sairastumista, päin vastoin. Toivon, että pysyn terveenä.

Se tuntuu minusta omituiselta, sillä asia on suurimmaksi osaksi ollut aina päin vastoin. Että pieni tyttö toivoi, että hän sairastuisi tai, että hänelle kävisi jotain, jotta hänelle annettaisiin vihdoin lupa levätä.

Kymmenien vuosien päästä se lupa vihdoin annettiin minulle. Olen ikuisesti kiitollinen siitä. Että saan vihdoin levätä.