maanantai 25. joulukuuta 2017

Lapsuuden uudenvuoden toiveet

Mulla oli lapsena uuden vuoden lupauksena sellasia lupauksia tai enemmänkin toiveita:
-En pelkäis nii paljoa ja kaikki sujuu hyvin (ja siis oikeastihan rukoilin tätä mun sängyn juurella tuolloin)
Mulle joulu ja uusivuosi on ollut lapsesta asti enemmän tai vähemmän yhtä painajaista. Hyvin harvalle olen näin aikuisiälläkään maininnut mun ahdistuksesta, vaikka uskon, että moni sen tietää kertomattakin. Ainakin toivoisin niin. Mutta miksi kirjoitan tätä johtuu siitä, että vasta lähiaikoina oon kertonut läheisille, että oon kärsinyt ahdistuksesta ihan aina. Siis koko elämäni.
Jos oot kokenut ahdistusta edes joskus voit ehkä kuvitella asian. Ja tiiän, että moni muukin on tuntenut ehkä samoin kun minä.
Jos et tiedä miltä tuntuu olla ahdistunut et ehkä ymmärrä asiaa. Eikä se mitään. Totta puhuakseni mä ite en voi ymmärtää niitä jotka ei oo kokenut ahdistusta koko ikäänsä. En ees oo tiennyt, että kaikki ihmiset ei oikeasti pelkää asioita kuin minä ite pelkään 24/7. Musta se tuntuu aivan mahdottomalta.
En syytä mitään joulua mun ahdistuksesta, eikä oo kenenkään muunkaan vika kun sanoin, että joulu on yhtä painajaista. Nyt sattuu vaan olemaan joulu ja pian uusi vuosi. Ja ne vaan on sellasta aikaa, että sillon on monta ärsykettä yhtä aikaa. Ihan niinku muissakin juhlissa ja tapahtumissa.
Miks ylipäätään kirjoitan tätä tänne on, että lupasin niin itselleni lapsena. Selvisin lapsuudenajan peloista ja ahdistuksesta ajattelemalla, että se on sellanen vaihe, joka lähtee pois sit ku oon iso. Se anto toivoa ja jaksamista. Mut sitten kun tuli se hetki kun mä olin iso kaikki vähän niin ku räjähti käsiin. Samat ongelmat lapsuudesta jatku, jotku vähän eri muodossa. Koko ikänsä siihen asti olin odottanut, että tää mun oikeastaan koko persoonallisuus on vaihe joka menee kyllä ohi ja sit kun sen olis pitänyt mennä ohi jo vuosia sitten se siltikin jatkuu. Sillon en mm. mun masennuksen syytä tajunnut, mut nyt kaikki näyttää niin järkevältä, et ihan naurattaa miks en oo aikasemmin tajunnut.
Mulla oli kuitenkin vielä yksi oljenkorsi, jonka turvin sit jotenkin jatkoin vaan matkaa. Mulla oli lapsena sellainen ajatus, että sitten kun täytän 22-vuotta niin tapahtuu jotain todella merkittävää. En tiennyt mitä se oli, kuvittelin et sillon mulla on varmaan oma talo ja oon mennyt naimisiin ja kaikki ne ongelmat mistä kärsin on kadonneet.
Nyt oon 22v. Ongelmat ei oo kuitenkaan kadonneet, eikä se mua yllätä. Pari vuotta sitten aloitin hyväksymään sen, että tää ei oikeasti oo mikään vaihe vaan mun oma persoonallisuus, jota nyt vihdoin voin alkaa ruveta kehittämään kun sen ymmärrän. Eikä tarvi enää yrittää parantaa mua.
Vaikka mun ongelmat ei oo kadonneet niin on tapahtunut jotain vielä suurempaa. Aivan niin kuin lapsena ennustin. Mä oon uskoakseni erittäin lähellä ratkaisua MIKSI oon koko elämäni tuntenut teille muille aivan normaaleista asioista aivan järkyttävää ahdistusta ja pelkoa. Siis kaikki nämä vuodet on vihdoin ja viimein selkeytynyt mulle. Koko maailma on oikeasti avautunut mun silmien edessä ja kaikki näyttää niin selkeältä etten oo voinut sellasta kuvitellakaan.
Ja yks kysymys kuuluu että miten ihmeessä mä oon ite ratkaissut tämän ongelman. Siis minä! Joka oon koko elämäni ajan pohtinut et mun täytyy varmaan olla jotenki hirveän tyhmä kun ihmiset ensinnäkin puhuu mulle ku tyhmälle ja tuntuu etten tajua muille päivän selviä asioita.
Musta tuntuu ettei tätä ehkä moni pysty tajuamaan, mut siks keksin esimerkin, jotta saatte kiinni siitä mitä oon oikeasti tehnyt ja kuin iso juttu tää on.
Kirjoitan esimerkin tänne toiseen postaukseen nimeltä "Laskukaava"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaikki lapset eivät pidä huvipuistoista

Vaikka koin lapsena kouluarjen raskaana, koin silti, etten oikeastaan halunnut, että kesäloma tai muut lomat koskaan alkaisivat. Tai, että n...