Kun olin lapsi ja nuori toivoin, että sairastuisin

Vanhat ihmiset ihastelivat ääneen kuinka nuori ja liikkuvainen lapsi ja nuori olin. Kuinka pystyin tekemään kaikenlaista mitä he eivät enää pystyneet. Ihmettelin sitä paljon. Ajattelin, että se oli jokin sarkastinen kommentti tai vitsi. Tai sitten vanhat ihmiset kärsivät hirvättävän paljon enemmän kuin nuoret. Että heidän elämänsä on aivan hirveää. Miksi he muuten haluaisivat mitään mitä minulla on, kun en sitä itsekään toivonut kenellekään. 

Minä luulin, että kaikki ihmiset halusivat sairastua, jotta he saisivat levätä hetken.

Nykyhetkinä, kun olen kipeänä tai vaikken edes olisi, vaan olen iloinen siitä, etten ole sairaana, mieleni palaa lapsuuteen ja nuoruuteen. Kuinka silloin toivoin ja rukoilin, että sairastuisin. Sairastuminen, erityisesti kuumeessa olo, oli asia josta haaveilin. 

Kuumeessa ja sairaana olo oli tietysti hirveää. Ei se koskaan ollut sellaista mitä toivoin, että saisin oikeasti levätä. Se oli vain parantumista. Yksi tehtävä ja stressaava asia muiden joukossa. Mutta toivoin sitä silti. Sillä se se hirveä olo, korvatulehdus, oksennustauti, kuumehoureilu, kaikki ne oli parempia vaihtoehtoja, kuin arki koulumaailmassa. Kuin se jatkuva kaaos ja stressi. Sain kuitenkin olla kotona. Hetken kotona rauhassa.

Minusta tuntuu niin kummalliselta, kun en enää toivo sairastumista, päin vastoin. Toivon, että pysyn terveenä.

Se tuntuu minusta omituiselta, sillä asia on suurimmaksi osaksi ollut aina päin vastoin. Että pieni tyttö toivoi, että hän sairastuisi tai, että hänelle kävisi jotain, jotta hänelle annettaisiin vihdoin lupa levätä.

Kymmenien vuosien päästä se lupa vihdoin annettiin minulle. Olen ikuisesti kiitollinen siitä. Että saan vihdoin levätä.