Kaikki lapset eivät pidä huvipuistoista

Vaikka koin lapsena kouluarjen raskaana, koin silti, etten oikeastaan halunnut, että kesäloma tai muut lomat koskaan alkaisivat. Tai, että niitä edes olisi.

 Uskon, että monet tulkitsivat tämän niin, että minulla tulisi ikävä kavereitani tai koulua. Ja muut lohduttivat minua niin, että voin nähdä kavereita lomallakin ja, että tekisimme kaikkea kivaa. Ja että pian kesäloma olisi taas ohi ja kouluarki alkaisi.

 Nii-in. 

Siinähän se ongelma olikin. 

Yksi loppuu, ja toinen alkaa. Ja sitten toinen loppuu ja yksi alkaa taas. 

En minä pysynyt sen muutoksen perässä.

En minä halunnut tehdä sitä kaikkea kivaa mitä kaikkien mielestä kesällä pitäisi tehdä (ja mikä kaikkien mielestä oli itsestään selvä asia, siitä mikä olisi kivaa tekemistä). Oikeastaan minä halusin tehdä niin kuin minä tein eilen ja toissa päivänä ja viime viikolla ja viime kuussa. Halusin kaiken olevan samanlailla, sillä se tuntui tutulta ja turvalliselta.

Kai minä tavallaan siis ikävöinkin koulua kesälomalla. Mutta ikävöin ihmisten ja sen koulumaailman sijasta sitä rutiinia, johon olin tottunut. Sillä enhän minä pitänyt edes koulusta. Minusta opiskelu oli vaikeaa, stressaavaa ja ihmettelin, miksi siellä ei opeteta taitoja, joita olisin oikeasti tarvinnut. Kuten nukahtamista (olen kärsinyt koko elämäni nukahtamisvaikeuksista).

Ja siltikin, olisin ottanut mieluummin sen kaiken koulustressin, kuin sen stressin muutoksesta, jota loman alkaminen aiheutti. Suurin osa minun kesäloma-ajasta meni siihen uuden arjen totutteluun (tai niin olisi ihannetapauksessa käynyt, mutta usein minulla ei todellisuudessa riittänyt siihen totutteluun aikaa, kun täytyi mennä jonnekin muualle; mökille, mummolaan,uimakouluun, rannalle, jäätelökioskille...). 

Mutta, kun olin vihdoin pääsemässä asiasta selville ja tuntui vihdoin, että stressini ja ahdistukseni alkoi hieman helpottamaan...ja pystyin hetken ajan hengittämään, niin sitten arki taas muuttui!

Koulu alkoi ja minulle jäi kesälomasta käteen se, etten kokenut olevani lomalla ollenkaan. Ja stressi.

 Se oli joka vuosi yhtä hirveää. En tottunut siihen koskaan.

Sama juttu kävi aina, kun arki muuttui. Tai, kun ihmisten käytös muuttui. Joulu, uusivuosi, pääsiäinen, juhannus...etenkin joulun koin hyvin pelottavana tapahtumana, sillä ihmisten käytös muuttui hyvin toisenlaiseksi silloin. En tarkoita, että ihmiset muuttuivat kiltimmäksi, jotta saisivat joululahjoja jouluna.

 Vaan tarkoitan sitä miten he kävelivät, miten he olivat, miten he katsoivat, mitä he ostavat kaupasta, mitä he sanoivat.

Kun arki muuttuu, ihmisten käytös muuttuu.

Ja se on pelottavaa. Kaikki opittu asia ihmisistä ja heidän käytöksestä pätee vielä vähemmän. 

(saan tällöin usein dissodiaatiokohtauksia. Mikään ei tunnu enää oikealta. Ihmiset tuntuvat olevan kuin jotain nukkeja tai jostain elokuvassa)

Tämän takia, kun arki muuttuu muilla, niin nykyään minulla, se ei muutu. Ehkä joskus, jos siihen riittää energiaa. Tai kun kestän muutoksen niin, että voin jatkaa sen jälkeen helposti niitä rutiineja, joihin olen tottunut. Harvoin se kuitenkaan helppoa on. Joten ehkä enemmänkin niin, että voin jatkaa rutiineja ilman ihan hirveän suurta vaikeutta tai ahdistusta.

---

On vielä yksi tärkeä asia, jonka haluan mainita. Autistiset ihmiset eivät ole valinneet tätä. Ja autismi on asia, joka todellisuudessa vaikeuttaa elämää. Olen itse henkilökohtaisesti joutunut luopumaan paljon asioista, jotta pystyisin elämään elämän arvoista elämää. 

Kun kirjoitin, etten koskaan halunnut tehdä niitä asioita mitä muut pitivät mukavana kesätekemisenä, se on vain osa totuudesta. Kokonainen totuus on, että minä olisin halunnut ja minä haluaisin tehdä niitä asioita mistä muut nauttivat. Koska erityisesti lapsena ja nuorempana minä halusin olla kuten muut. Minä haluan olla muiden kanssa. Ja haluan jutella ja pitää hauskaa.

Autismi ei tarkoita sitä, ettemme halua tehdä asioita mitä muutkin. Autismi tarkoittaa sitä, että vaikka haluaisin, en erilaisuuteni takia pystyisi nauttimaan siitä. 

Ennen kaikkea minä siis lapsena olisin halunnut nauttia niistä asioista mitä teimme kesällä. Mutten pystynyt siihen.

On helpompi ajatella, että asia on lähtöisin minun omastavalinnastani, kuin siitä, että vaikka haluaisin, en siihen pysty.

Tänä päivänä minä saan nauttia tästä samasta arjesta juuri sellaisena, kuin se aina on. Tästä minun hiljaisesta ja rauhallisesta arjesta 😌

-Lotta-

Löysin yhteyden ihmisiin

Minulla oli kasvaessani haave. Halusin löytää erityisesti saman sukupuolen ystäviä. Halusin kuulua tyttöporukkaan, halusin jutella ns. tyttöjenjuttuja, halusin olla osa heitä. Halusin nauraa yhteisille jutuille, halusin ymmärtää niitä juttuja ja tuntea sen yhteyden, jota näin muissa.

Välillä minä kuuluinkin tyttöporukkaan. Mutta kun kuuluin, se ei koskaan ollut ollenkaan sellaista mitä olin luullut ja ajatellut. Tai mitä olin muissa nähnyt. Ja sitten kun en ymmärtänyt sen kaiken merkitystä, minä taas vain ihan huomaamattani siirryin vain omiin juttuihin. 

Kun tämän huomasin, yritin taas kuulua porukkaa. Tällainen vain jatkui: Ja yhä uudestaan sain huomata, se ei koskaan ollut sellaista mitä luulin.

Mutta miksi minä sitten niin monia kertoja yritin. Kai minä aina unohdin, ettei se ollut sellaista mitä olin luullut. Tai kai minä toivoin, että ehkä se tällä kertaa olisikin.

Kun tajusin, ettei se, eli kaveruus, ollutkaan sellaista mitä olin luullut, luulin sen johtuvan siitä, että se kaikki mitä olin muissa nähnyt oli vain kulissia ja esitystä. Se yhteys mitä heissä näin ei ollutkaan siis mielestäni totta. Luulin, että kaveruus on sitä, että esitetään, että on mukavaa.

Jossain vaiheessa (aikuisiällä) tajusin, että olin ollut väärässä. Eivät he esittäneet. Heillä oli juuri se yhteys mitä heissä näin. Mutta minulle ei ollut sitä.

Olen ollut aina hirveän kateellinen ihmisille, joilla on ollut naispuolisia ystäviä. Ja niille, jotka ovat kokeneet heidät todellakin ystävinä. Niille, jotka ovat kokeneet yhteyden.

Minullakin on ollut naispuolisia kavereita, olen ollut ihmisten seurassa, viettänyt heidän kanssaan aikaa.

Mutta...

tuntuu pahalta kirjoittaa näin, enkä ole koskaan halunnut jakaa tätä asiaa ihmisille, koska tiedän, että se voi olla hyvin loukkaavaa. Mutta minusta...olisi mukavaa lopettaa peittely.

Totuus on, etten kasvaessani tuntenut yhteyttä muihin ihmisiin. 

Joskus hetkittäin kyllä. Mutta se oli vain pieniä hetkiä, jotka valuivat sormieni välistä pois.

 Olen hävennyt tätä asiaa ja kokenut, että tämä kokemukseni täytyy peittää, sillä en halua loukata ketään. Erityisesti sen takia, koska he joihin minä en ole kokenut yhteyttä, ovat kokeneet sitä minuun. He ovat luulleet, että meissä on jotain samaa. Ja ehkä meissä onkin ja olikin. Mutta totuus on, koin aina, etteivät he koskaan tienneet kuka oikeasti olin. En koskaan voinut olla minä. En koskaan voinut puhua minuna. Yritin puhua kuten luulin, että täytyy puhua. Ja peitin itsessäni kaiken sen mikä poikkesi siitä. En koskaan esittänyt mitään,olen aina ollut oma itseni. Mutta näytin itsestäni vain niitä asioita mitä muutkin näyttivät itsestään. En nähnyt kenenkään näyttävän niitä muita asioita mitä minussa on, joten en myöskään oppinut niitä itsekkään näyttämään. Kaikki muu, joka teki minusta minän, oli piilossa kaikilta myös minulta itseltäni. 

Ihmiset ovat tunteneet yhteyttä minun maskiini. Joka en ole ollut minä. Minä olen ollut sen takana tarkkailemassa ja suremassa sitä, ettei tämäkään ihminen näe minua. Ja ajattelin aina, että jos hän näkisi, hän ei tuntisi enää yhteyttä minuun, ja tuskin edes pitäisi minusta. 

Sen takia, se yhteys mitä he kokivat minuun, oli vain illuusio. Koin ja koen, jos olisin näyttänyt todellisuuden minusta, he olisivat ymmärtäneet sen mitä minäkin, ettei yhteyttä ollut. Niin uskon, vaikken tiedä onko se kuitenkaan totuus.

Miksi kerron tästä nyt?

Koska asia on muuttunut. Yhtäkkiä tajusin, että minulle on se mitä aina toivoin. En sitä ole aluksi edes huomannut, luultavasti siksi koska se oli silloin aluksi nimenomaan vain aluksi. Eli se oli vasta muotoutumassa. 

Ja sitten se suraavaksi oli jotenkin väärin. Jotenkin niin, ettei se ei voi olla edes oikea asia, koska se on erilailla, kuten muilla.

Mutta ei, tämä yhteys, jota minä tunnen on oikea!

Ensimmäistä kertaa elämässäni minä kuulun tyttöjenporukkaan ja minulla on naispuolisiakavereita. Ja minä tunnen yhteyttä heihin. Ja niihin ihmisiin.

Mikä on nyt siis toisin?

Yhteys muodostui, koska he kaikki näkevät minut autistisena ihmisenä ja minä näen heidät ❤

-Lotta-

Miksi autistiset ihmiset kieltäytyvät sosiaalisista kanssakäymisistä?

Mut on kutsuttu kahteen koulutukseen kokemusasiantuntijaksi ja oon kieltäytynyt kummastakin. On ollut vaikeaa kieltäytyä ja oon kokenut huonoa omatuntoa siitä.

Luulin ennen, että koen tällaisestä huonoa omatuntoa muiden takia. Että heitä harmittaa se, etten pääse. Ja he ovat pettyneitä minuun. Ja se olisi asia joka harmittaisi minua.

Asia ei taidakaan olla niin.

Nimittäin, yhä uudestaan olen saanut huomata, että se, että muut olisivat pettyneitä minuun, on ollut lähinnä vain oma ajatukseni. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle, että he olisivat tällaisesta asiasta pettyneitä minuun. 

Päin vastoin, he ovat kertoneet hyväksyvänsä asian. Ei ihmiset ole pettyneitä minuun. Tai jos ovat, he pääsevät asiasta yli. He löytävät toisen hyvän kokemusasiantuntijan keikkaa varten ja elämä jatkuu.

Mutta pääsenkö minä siitä yli, että tämä olisi minulle tärkeää ja minä haluaisin, mutten pysty.

En pääse, se raastaa sydäntä.

Mutta miten minäkään voisin olla pettynyt itseeni, kun ainut mitä tein oli, että tunnistin omat rajani ja kuuntelin itseäni.

 On vain edelleen vaikea hyväksyä sitä, että joudun luopumaan jatkuvasti minulle tärkeistä asioista. Ennen en luopunut. Yritin pitää niistä kaikin keinoin kiinni.

 Mutta oliko se koskaan loppupeleissä sen arvoista. Oliko hyödyt enemmän kuin haitat. Olen pahoillani, mutta totuus minun elämässäni on se, ettei ole ollut. Se ei tarkoita sitä, ettei hyödyt, eli kokemukset, tapaamiset, ihmiset, olisi olleet arvokkaita. Se vain tarkoittaa sitä, että haitat ovat ylitse pääsemättömiä.

Kokemuksesta tiedän, jotta joskus taas pystyn, minun täytyy sanoa myös ei.

Jotta sitten kun kykenen, haluan aidosti sanoa kyllä.

-Lotta

Kenelle autismista kannattaa ja voi kertoa? (oma kokemus)

Kerroin juuri eräässä suljetussa ryhmässä olevani autistinen. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kun kerroin asiasta ihmisille, joita tapaan säännöllisesti, jotka eivät ole perhettäni ja lisäksi en tiedä tietävätkö he mitään autismista.

 Ryhmässä on ryhmätoimintaa, joka on ollut itselleni haastavaa ja kuormittavaa, oikeastaan mahdotonta. Tänään sain ylikuormittumisen seurauksena meltdown- kohtauksen. Sain myös eilen kohtauksen, mutta se oli pahempi kuin tämän päiväinen. Tänään minut annettiin rauhoittua yksin, eikä yritetty puhua mitään tai yritetty esim. koskea. Joten sain rauhoitettua itseni ja kohtaus oli laimeampi.

Olen miettinyt asian jakamista pajatoiminnan ryhmissä jo jonkin aikaa. 

Tajusin, että jotta pystyisin myös jatkossa toimimaan ja olemaan ryhmässä on välttämätöntä, että kerron autismistani siinä ryhmässä.

Meneillään oleva autismitietoisuuden viikko auttoi minua jakamaan asia. En kertonut asiasta vain itseni takia, vaan kaikkien autistien ihmisten takia.

Ja niin kerroin viestillä yhteisessä ryhmässä. En yhtään tiedä miten ihmiset suhtautuvat asiaan ja ymmärtävätkö he mistä puhun. Ihmiset ryhmässä ovat kaikki kuitenkin hyvin ystävällisiä ja uskon myös, että hyvä sydämmisiä. Sen takia uskalsin jakaa asian siinä ryhmässä.

Nyt lepään ja katson huomenna onko ihmiset reagoineet kirjoitukseeni. Toivoisin keskustelua asiasta, toivoisin että minulta kysyttäisiin kertomaan asiasta lisää, sehän se olisi parasta 😊 

Mutta saa nähdä, ei haittaa vaikkei ihmiset jaksaisi kiinnostua asiasta. Se on ymmärrettävää, koska minäkään en jaksa aina tätä 😅

Hyvää autismitietoisuuden viikkoa ❤

Terveisin Lotta

Viikko ilman kuulokkeita (on ollut ihan hirveää)

Kuulokkeeni meni rikki, joten jouduin viemään ne vaihtoon. Koska halusin yhdet tietyt kuulokkeet, ja niitä ei ollut, ne tilattiin (JBL LIVE 660BTNC 129€/99€) ja ne tulee vasta ensi kuun puolessa välissä. 

Yliarvioin pahasti mun kyvyn selviytyä ilman kuulokkeita.

Kuormittumisen nopeus on huipussaan. 

Päätin, että mun on pakko käydä ostamassa vaihtoehtoiset kuulokkeet. Tuntuu, etten yksìnkertaisesti pysty lähtee kohta enää minnekään mun asunnosta. Ja ennen kuin niin käy, mun täytyy saada kuulokkeet käyttööni.

Huomenna siis kuuloke ostoksille. Tiedän tierysti mitkä ostan JBL TUNE 750BTNC 59€). 

Kuulokkeet ja elämä, täältä tullaan 😭

-Lotta-

Kokemusasiantuntija keikka 21.3.-23 (aihe oli: nuoren ja lapsen tukeminen koulussa ja opiskelussa)

Jes! Sain eilen pidettyä mun puheen koulutustilaisuudessa, jossa kuulijoina oli opettajia (varhaiskasvatus, alakoulu, yläkoulu ja lukio) se koulupsykologeja.

Aiheena oli autistisen nuoren ja lapsen tukeminen koulumaailmassa ja opiskelussa.

Nyt kun jälkeen päin mietin asiaa, oon ennenkin saanut kutsun pitämään puhetta samasta aiheesta. Mutta oon silloin kieltäytynyt. Syynä luultavammin se, että tuo aihe on niin laaja, etten oo siitä osannut tai kyennyt kirjoittaa. Ja lisäksi se, etten minä itse saanut sellaista tukea koulussa, joka olisi minua autistisena ihmisenä auttanut vaikeuttaa hahmottamaan mitä tukea autistiset ihmiset vois edes saada koulussa. 

Nyt kun sain kutsun, otin haasteen vastaan aika nopeasti. Enkä ihan hirveästi miettinyt sitä, että osaanko aiheesta kirjoittaa. Vaan mietin sitä onko mulla tarpeeksi aikaa siitä kirjoittamaan selkeästi ymmärrettävän puheen/kertomuksen.

Ja se olikin tosi haastavaa ja ennen kaikkea raskasta ja kuluttavaa. Kirjoitin puhetta pari viikkoa, mutta puoli viikkoa kirjoitin sitä niin, että aloitin aamulla ja lopetin päivällä. Ja aloitin uudestaan sitten taas illalla ja saatoin kirjoittaa pitkälle iltaan.

Kun puhe oli vihdoin valmis (sain sen valmiiksi koulutusta edeltävänä päivänä, eli viime tipassa), niin mietin, että onko se puhe oikeasti edes kiinnostava. Olin varma, että kuulijat tulee olemaan lopen kyllästyneitä jo 15 minuutin jälkeen kuuntelemaan sitä (puhe kesti n. 30-45min). Ja, että se on tosi puuduttavaa kuunneltavaa. 

Muokkasin sitä siis vielä koulutuspäivänä ja viimeisinä minuutteina. Kirjoitin myös puheeseen taukoja, jolloin juon vettä, sillä olkn yliarvioinut sen kuinka pitkään pystyn puhumaan tauotta. En ollut tajunnut, että mun täytyy oikeasti pitää taukoja.

Jännitti hirveästi pitää ja puhua puhe. Yritin kuitenkin parhaani ja puhua mahdollisimman selkeästi.

Sain taas kerran todella hyvää palautetta puheestani. Eräs sanoi, että olin kirjoittanut puheen erittäin hyvin ja tuntui siltä kuin olisi kuunnellut kirjaa. Joka oli mun tavoitekkin! Että puhun selkeästi mutta myös, että eläydyn myös puheeseen. Jotta kuulijat saisi mahdollisimman positiivisen ja myös rentouttavan kokemuksen kuunnellessaan kun luen. 

Olin myös tosi hämmentynyt, taas kerran, siitä kuinka yleisö ei tuntunut pitävän mun puhetta yhtään tylsänä. Itselle ne asiat on niin arkipäiväisiä, ettei sitä pysty käsittämään, että monille muille, ei edes niillä jotka opettaa autistisia ihmisiä, ne ei olekaan arkipäiväisiä tai itsestään selviä.

On niin ihanan tuntoista kun se on nyt ohi ja voin levätä. Ja, että pystyin taas lisäämään ymmärrystä ja auttamaan ihmisiä ymmärtämään niitä nuoria ja lapsia, jotka tarvitsevat moniin muihin verrattuna poikkeavaa tukea ❤

-Lotta-

Puheeni: Lapsen ja nuoren tukeminen koulumaailmassa (suunnattu koulun henkilökunnalle)

Aloitus (yleisölle tiedotus vaikeudestani katsoa silmiin)

Ehkä tiedätte, että monilla autismikirjon ihmisillä on vaikeus katsoa toisia ihmisiä puhuttaessa silmiin.

Myös minulla on tämä vaikeus.

Yleisesti ottaen, on käsitys siitä, että ihmisiä silmiin katsominen luo turvallisuuden tunteen.

Se herättää luottamusta puhujaa kohtaan ja luo tietynlaisen yhteyden puhujan ja kuuntelijan välille.

Kuitenkin autismikirjon ihmisille asia usein on päin vastoin.

Emme koe turvallisuuden tunnetta, kun katsomme ihmisiä silmiin.

Koemme kirjaimellisesti ahdistusta.

On sanonta, että silmät ovat kuin sielun peili.

Ehkä se on totta.

Ja ehkä me autistiset ihmiset

todellakin koemme ja näemme sen niin.

Minusta se ainakin tuntuu siltä.

Teidän kaikkien silmissä, on niin paljon tietoa, tunteita ja ajatuksia, että se häiritsee keskittymistäni

ja on mielelleni liikaa.

Minusta tuntuu, että kun katson ihmisiä silmiin se on hirvittävän henkilökohtaista ja yksityistä.

Siinä on hirveästi läheisyyttä.

Sitä tunnetta, mitä koen, kun katson ihmisiä silmiin, voisi verrata siihen kuten istuisin toisen sylissä, kun puhun tälle.

Ehkä teidänkin mielestä olisi outoa ja ahdistavaa istua toisen sylissä, eritysesti jos hän on teille täysin tuntematon.

Yleisön edessä oltaessa ja puhujan katsoessa yleisöä, se luo tunteen kuulijoilla siitä, että puhun juuri teille ja otan teidät huomioon.

Mutta ainut tapa miten minä voin pitää puheita on lukea se suoraan siitä, mihin olen kirjoittanut sen ja olla katsomatta yleisöä, eli teitä, silmiin.

Tiedän, ettei tämä ole koulumaailmassa kovin hyväksytty

tai hyvä tapa pitää puheita, ainakaan silloin se ei ollut, kun minä opiskelin.

Sain siitä jatkuvasti palautetta.

Kuitenkin, kuten sanoin tämä on ainut tapa, miten kykenen siihen.

Siispä tästä eteen päin katson teitä yleisöä hyvin vähän.

Aloitusteksti 

Tämän kokemuspuheenvuoron aiheena on autismikirjolaisen elämä eritysesti koulumaailmassa.  

 

Mitä autismi tarkoittaa 

Autismi merkitsee sitä, että aivoni toimivat erilailla, kuin neurotyypillisten eli ns. valtaväestön aivot.

Aivoni vastaan ottavat, käsittelevät ja lähettävät tietoa eteenpäin poikkeavalla tavalla verrattuna neurotyypillisten aivoihin. Eli heihin, jotka eivät ole autismikirjolla.

Eräs tuntemani henkilö kertoi minulle mielestäni hyvän vertauskuvan asiasta.

Että ihmisten aivot ovat, kuin tietokoneen käyttöjärjestelmiä.

Ja että neurotyypillisten aivot ovat kuin windows -käyttöjärjestelmä.

Ja autistisien aivot ovat kuin linux.

Linux ei ole niin yleinen kuin windows, ja harva edes tietää sen olemassa olosta.

Se kuitenkin tekee saman asian, kuin windows. Sen tapa tehdä se, on vain erilainen.

Itsestäni: diagnoosin merkitys 

Olin koulussa hiljainen, kiltti lapsia ja nuori.

Sain autismikirjon diagnoosin vasta varhaisaikuisuudessa.  

Diagnoosi mahdollistaa sen, että henkilö voi saada tukea diagnosoituun asiaan, esimerkiksi autismikirjoon.  

Käytännössä  ilman virallista diagnoosia asiaa  ei voida  tai sitä ei tarvitse millään tavalla huomioida missään julkisissa palveluissa.

 

 

Tukitoimet 

Siispä koska autistisuudestani tiedettiin vasta, kun olin nuori aikuinen,

sitä ei sen takia pystytty ottamaan aikaisemmin huomioon.

Eli en saanut tarvitsemaani tukea kehitykseen, kasvamiseen tai oppimiseen.

En koulussa, enkä kotona. En tarkoita sitä, etten olisi saanut tukea ollenkaan.

Minä sain tukea ja kannustusta, kuten kaikki muutkin ympärilläni olevat lapset ja nuoret.  

Selkeitä esimerkkejä ovat, se että minulla todettiin koulussa lukihäiriö, jonka johdosta sain erityisopetusta ja sain päiväkodissa tukea puheen tuottamiseen. Kun siirryin lukioon pääsin koulupsykologille.

En siis jäänyt ilman tukea.

Mutta kun se tuki, jota sain, olisi pitänyt suunnata autisminkirjon ihmiselle, se olikin

suunnattu neurotyypilliselle.

Se ei siis todellisuudessa savuttanut tarpeitani ja se oli liian vähäistä niillä oleellisilla osa-alueilla, joihin olisin tarvinnut erityistä tukea.

Jatkuu osassa 2