Mut on kutsuttu kahteen koulutukseen kokemusasiantuntijaksi ja oon kieltäytynyt kummastakin. On ollut vaikeaa kieltäytyä ja oon kokenut huonoa omatuntoa siitä.
Luulin ennen, että koen tällaisestä huonoa omatuntoa muiden takia. Että heitä harmittaa se, etten pääse. Ja he ovat pettyneitä minuun. Ja se olisi asia joka harmittaisi minua.
Asia ei taidakaan olla niin.
Nimittäin, yhä uudestaan olen saanut huomata, että se, että muut olisivat pettyneitä minuun, on ollut lähinnä vain oma ajatukseni. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle, että he olisivat tällaisesta asiasta pettyneitä minuun.
Päin vastoin, he ovat kertoneet hyväksyvänsä asian. Ei ihmiset ole pettyneitä minuun. Tai jos ovat, he pääsevät asiasta yli. He löytävät toisen hyvän kokemusasiantuntijan keikkaa varten ja elämä jatkuu.
Mutta pääsenkö minä siitä yli, että tämä olisi minulle tärkeää ja minä haluaisin, mutten pysty.
En pääse, se raastaa sydäntä.
Mutta miten minäkään voisin olla pettynyt itseeni, kun ainut mitä tein oli, että tunnistin omat rajani ja kuuntelin itseäni.
On vain edelleen vaikea hyväksyä sitä, että joudun luopumaan jatkuvasti minulle tärkeistä asioista. Ennen en luopunut. Yritin pitää niistä kaikin keinoin kiinni.
Mutta oliko se koskaan loppupeleissä sen arvoista. Oliko hyödyt enemmän kuin haitat. Olen pahoillani, mutta totuus minun elämässäni on se, ettei ole ollut. Se ei tarkoita sitä, ettei hyödyt, eli kokemukset, tapaamiset, ihmiset, olisi olleet arvokkaita. Se vain tarkoittaa sitä, että haitat ovat ylitse pääsemättömiä.
Kokemuksesta tiedän, jotta joskus taas pystyn, minun täytyy sanoa myös ei.
Jotta sitten kun kykenen, haluan aidosti sanoa kyllä.
-Lotta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti