Aloitus (yleisölle tiedotus vaikeudestani katsoa silmiin)
Ehkä tiedätte, että monilla autismikirjon ihmisillä on vaikeus katsoa toisia ihmisiä puhuttaessa silmiin.
Myös minulla on tämä vaikeus.
Yleisesti ottaen, on käsitys siitä, että ihmisiä silmiin katsominen luo turvallisuuden tunteen.
Se herättää luottamusta puhujaa kohtaan ja luo tietynlaisen yhteyden puhujan ja kuuntelijan välille.
Kuitenkin autismikirjon ihmisille asia usein on päin vastoin.
Emme koe turvallisuuden tunnetta, kun katsomme ihmisiä silmiin.
Koemme kirjaimellisesti ahdistusta.
On sanonta, että silmät ovat kuin sielun peili.
Ehkä se on totta.
Ja ehkä me autistiset ihmiset
todellakin koemme ja näemme sen niin.
Minusta se ainakin tuntuu siltä.
Teidän kaikkien silmissä, on niin paljon tietoa, tunteita ja ajatuksia, että se häiritsee keskittymistäni
ja on mielelleni liikaa.
Minusta tuntuu, että kun katson ihmisiä silmiin se on hirvittävän henkilökohtaista ja yksityistä.
Siinä on hirveästi läheisyyttä.
Sitä tunnetta, mitä koen, kun katson ihmisiä silmiin, voisi verrata siihen kuten istuisin toisen sylissä, kun puhun tälle.
Ehkä teidänkin mielestä olisi outoa ja ahdistavaa istua toisen sylissä, eritysesti jos hän on teille täysin tuntematon.
Yleisön edessä oltaessa ja puhujan katsoessa yleisöä, se luo tunteen kuulijoilla siitä, että puhun juuri teille ja otan teidät huomioon.
Mutta ainut tapa miten minä voin pitää puheita on lukea se suoraan siitä, mihin olen kirjoittanut sen ja olla katsomatta yleisöä, eli teitä, silmiin.
Tiedän, ettei tämä ole koulumaailmassa kovin hyväksytty
tai hyvä tapa pitää puheita, ainakaan silloin se ei ollut, kun minä opiskelin.
Sain siitä jatkuvasti palautetta.
Kuitenkin, kuten sanoin tämä on ainut tapa, miten kykenen siihen.
Siispä tästä eteen päin katson teitä yleisöä hyvin vähän.
Aloitusteksti
Tämän kokemuspuheenvuoron aiheena on autismikirjolaisen elämä eritysesti koulumaailmassa.
Mitä autismi tarkoittaa
Autismi merkitsee sitä, että aivoni toimivat erilailla, kuin neurotyypillisten eli ns. valtaväestön aivot.
Aivoni vastaan ottavat, käsittelevät ja lähettävät tietoa eteenpäin poikkeavalla tavalla verrattuna neurotyypillisten aivoihin. Eli heihin, jotka eivät ole autismikirjolla.
Eräs tuntemani henkilö kertoi minulle mielestäni hyvän vertauskuvan asiasta.
Että ihmisten aivot ovat, kuin tietokoneen käyttöjärjestelmiä.
Ja että neurotyypillisten aivot ovat kuin windows -käyttöjärjestelmä.
Ja autistisien aivot ovat kuin linux.
Linux ei ole niin yleinen kuin windows, ja harva edes tietää sen olemassa olosta.
Se kuitenkin tekee saman asian, kuin windows. Sen tapa tehdä se, on vain erilainen.
Itsestäni: diagnoosin merkitys
Olin koulussa hiljainen, kiltti lapsia ja nuori.
Sain autismikirjon diagnoosin vasta varhaisaikuisuudessa.
Diagnoosi mahdollistaa sen, että henkilö voi saada tukea diagnosoituun asiaan, esimerkiksi autismikirjoon.
Käytännössä ilman virallista diagnoosia asiaa ei voida tai sitä ei tarvitse millään tavalla huomioida missään julkisissa palveluissa.
Tukitoimet
Siispä koska autistisuudestani tiedettiin vasta, kun olin nuori aikuinen,
sitä ei sen takia pystytty ottamaan aikaisemmin huomioon.
Eli en saanut tarvitsemaani tukea kehitykseen, kasvamiseen tai oppimiseen.
En koulussa, enkä kotona. En tarkoita sitä, etten olisi saanut tukea ollenkaan.
Minä sain tukea ja kannustusta, kuten kaikki muutkin ympärilläni olevat lapset ja nuoret.
Selkeitä esimerkkejä ovat, se että minulla todettiin koulussa lukihäiriö, jonka johdosta sain erityisopetusta ja sain päiväkodissa tukea puheen tuottamiseen. Kun siirryin lukioon pääsin koulupsykologille.
En siis jäänyt ilman tukea.
Mutta kun se tuki, jota sain, olisi pitänyt suunnata autisminkirjon ihmiselle, se olikin
suunnattu neurotyypilliselle.
Se ei siis todellisuudessa savuttanut tarpeitani ja se oli liian vähäistä niillä oleellisilla osa-alueilla, joihin olisin tarvinnut erityistä tukea.
Jatkuu osassa 2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti