perjantai 11. marraskuuta 2022

Elämää autismikirjolla: Elän kokemuksiani uudelleen

Autismikirjon diagnoosin saamisesta on kulunut jo viisi vuotta. Diagnoosin saamisen jälkeen ja etenkin sen jälkeen, kun elämäni alkoi pikku hiljaa helpottamaan, vuodet ovat alkaneet kulua paljon nopeammin. 
On jopa pelottavaa kuinka nopeaa aikani kuluu. Se ei ole minusta mukavaa. Tuntuu, etten kerkeä tehdä mitään, tai en saa aikaiseksi mitään, joka ei ole kuitenkaan uusi asia. Mutta uutta on se, ettei jokainen tiedostettu elämäni hetki ole ahdistuksen valtaama.

Kun minulla on surullinen olo siitä kuinka aika menee niin nopeaa, yritän muistaa miksi asian on niin. Aika todella menee nopeaa silloin, kun on mukavaa. Minun aikani menee paljon nopeampaa nyt kuin koskaan ennen, sillä pystyn elämään ja nauttimaan asioista. Niin ei ollut ennen. 

Vaikka elän näissä päivissä, kehoni ja mieleni palaa jatkuvasti menneisyyteen. Tai oikeastaan, minusta tuntuu, että kymmeniä vuosia sitten tapahtuneet asiat eivät ole menneisyyttä. Mielessäni ja kehossani ne ovat edelleen nykyhetkeä. Toisin sanoen elän jatkuvasti muistojani ja kokemuksiani aidosti uudelleen.

Yksi muisto johon mieleni usein palaa on hetki, kun olen yksin huoneessani. On ilta ja pimeää, ja makaan sängylläni peiton alla. Katson kattoon ja välillä seiniin ja etsin niistä kuvioita. Minulla on hyvin ahdistunut olo. Olen noin 10-vuotta. Mietin itsekseni miksi minä en saa unta. Miksi kaikki on niin vaikeaa. Miksi tämä vain jatkuu. Miksi koulussa ei opeteta mitään hyödyllistä mistä oikeasti olisi jotain apua, kuten nukahtamista. Miksi minulla on näin hirveä olo. Tälläistäkö eläminen tosiaan on? 
Minua itketti hirveästi.

Halusin sen kaiken vain loppuvan. Halusin nukkua rauhassa, ilman pelkoa ja ahdistusta. Minä halusin vain levätä. Rukoilin usein, että kaikki helpottuisi ja että minulle olisi vihdoin hyvä olla. Itku silmässä päätin, että jonain päivänä se vielä tapahtuu.

Yli kymmenen vuoden päästä elämäni alkoi vihdoin helpottumaan.

En kuitenkaan tiedä pystyykö mieleni ja kehoni koskaan irroittautumaan tuosta hetkestä sängyssäni. Minulla on tunne, että minulta odotetaan sitä. Että unohtaisin, enkä antaisi menneisyyden ikävät muistot vaikuttaa tähän hetkeen. Mutta kyse ei ole yksittäisistä ikävistä muistoista. 
Kyse on paljon suuremmasta kokonaisuudesta. Minä en lapsena enkä nuorena pystynyt ahdistuksen, stressin ja pelon takia suurimmaksi osaksi nauttimaan mistään niistä hetkistä, jotka tekevät elämän elämän arvoista. Ikävät muistot eivät ole mitään siihen verrattuna, etten pystynyt nauttimaan ihanista hetkistä. Minä en pystynyt sen takia elämään. Siitä siinä on kyse. Sen takia minä en pysty unohtamaan. Aloin vasta viisi- vuotta sitten elämään myös sen pienen tytön elämää. En minä voi häntä unohtaa, minähän lupasin hänelle, että jonain päivänä kaikki helpottuu. 
Nyt hän saa vihdoin elää.

-Lotta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yhteistyöpaja Vestiksessä

Tulin juuri kotiini ja istun pimeässä huoneessa kirjoittamassa.  Olen hyvin väsynyt. Nyt päivä on ns. pulkassa. Tänään osallistuin kokemusas...