Tähtihetki

Haluan kertoa teille tositarinan, joka aina silloin tällöin tulee mun mieleen. Olin varmaankin seiskaluokalla kun me saatiin äidinkielentunnilla tehtäväksi kirjoittaa essee omasta harrastuksesta. Ja olisin voinut kirjoittaa kirjoittamisesta tai piirtämisestä, mutta kirjoitinkin ihan jostain muusta.
Ja sen hetkinen äidinkielenopettaja päätti lukea sen ääneen koko luokan edessä. Muistan sen hetken kuin edellispäivän.
Kirjoitelma alkoi niin, että esittelin harrastukseni. Ja kun opettaja aloitti esseeni, niin silloin koko luokka (tai ainakin suurin osa) repes nauramaan. Opettaja pysähtyi siihen hetkeen hetkeksi (tai ehkä se musta vain tuntui siltä).
Se oli musta paras hetki, koska se jatkui näillä sanoilla: "Tiedän sen olevan naurettavaa". Aivan kuin olisin tiennyt, että kirjoitelmalleni tullaan nauramaan ja oikeastaan tiesinkin.
Luokka hiljeni, eikä kukaan nauranut sille enää. Tuntui kuin syvä häpeä olisi laskeutunut koko luokan ylle. 

Oikeastaan, en muista, et mun kirjoitelmille olis naurettu sen jälkeenkään enää koskaan. Musta tuntu, et ihmiset jopa herkistivät kuuloaistiaan kun luin muita juttujani joskus pakon edessä.

Opettaja ei koskaan paljastanut kuka kirjoitelman oli kirjoittanut, mut uskon, että moni arvasi sen olevan minä.
Se oli mun tähtihetki koko kouluaikana ja sain siitä itsevarmuutta pitkäksi aikaa.