lauantai 1. kesäkuuta 2019

Salaisuus

Voisin kertoa erään salaisuuden. Minulla on haave, että kirjoittaisin joskus kirjan ja julkaisisin sen. Se olisi uskomatonta. Minulla on parikin aihetta, joista voisin kirjoittaa. Ja yhdestä aiheesta olen jo kirjoittanut useita kymmeniä sivuja.
Mutta minua pelottaa. Koen ettei kirjoitus tule olemaan koskaan etenkään omasta mielestäni niin hyvä, että hyväksyisin itse sen niin ja kokisin itse, että se olisi julkaisu kelpoinen. Pelko liittyy hyvin vahvasti pelkoon muiden negatiivisesta vastaan otosta.

Mutta se on kai sellainen minun haaveni.

Kirjoittaminen on suuri asia minulle. Minulla on lukihäiriö ja sain lapsena muilta sen käsityksen etten osaa lukea enkä kirjoittaa. Lukemista en ole hirveämmin koskaan harrastanut, mutta kirjoittaminen on ollut keino helpottaa oloa ja ilmaista itseäni. Sain lapsena myös sen kuvan muilta, etten osaa myöskään puhua, kävin puheterapeutilla. Koin, että muut halusivat koko ajan muuttaa minua enkä saanut olla sellainen kuin olin. Piti mennä puheterapeutille, piti tehdä tehtäviä joita muiden ei tarvinnut tehdä, piti käydä erikoistunneilla ja sain osakseni myös naurua muilta oppilailta kun en suoriutunut tehtävistä yhtä hyvin kuin muut.

Ei minua itseäni silloin lapsena oikeastssn kiinnostanut osaanko muiden mielestä puhua tai kirjoittaa. Ei sillä ollut minulle mitään väliä.
Mutta sydämeni särkyi, kun sain ulkopuolelta jatkuvasti neuvoja siihen miten minun täytyy muuttaa itseäni. Näin sen koin, vaikka muiden tarkoitus oli vain auttaa. Tehtävät ja erikoistunnit olivat minulle vain rangaistusta. Tämä oli yksi asia josta koin saavani rangaistuksia siitä kun en ollut kuin muut.

En koskaan lopettanut kirjoittamista, vaikka puhumisen lopetinkin teininä. Yhtä useammin ja lopulta kokonaan, minä en kertonut kirjoittamisestani kenellekään. Enkä tosiaankaan näyttänyt kirjoituksiani kenellekään. Minulle niiden näyttäminen olisi tarkoittanut sitä, että muut alkaisivat etsimään lauseista virheitä ja kertoisivat ne minulle. He olisivat pilanneet sen ainoan keinon jolla tunsin pystyväni ilmaisemaan itseäni. Sekään ainut keino ei muiden mielestä ollut hyvä. Tein senkin väärin ja väärällä tavalla. Niin olen ajatellut.

Itsetuntoni on kuitenkin kasvanut ja ymmärrän nyt paremmin myös muita kuten myös itseäni.

Minulle, kirjoitusvirheet,lauseen rakenne tai muu sellainen, ei ole tärkeää. Ehkä se olisi jos kokisin että se tulisi kuin itsekseen. Mutta ei se tule. Eikä ne ole minulle niin tärkeitä asioita,että kokisin tarvetta käyttää energiaani niihin kuin,että käyttäisin energiani itse sisältöön. Sisältö on minulle kaikkein tärkeintä.

Ja joskus jos kirjoitan kirjan niin sehän on selvää,että joku muu sitten tarkistaa sen ja oikaisee kirjoitusvirheet. Minä voin keskittyä siis siihen minkä itse osaan hyvin ja mistä nautin, eli ajatuksien jakamiseen kirjoittamisen keinoin.

Lisää liittyen aiheeseen postauksessa tähtihetki ja olenko minä hyvä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaikki lapset eivät pidä huvipuistoista

Vaikka koin lapsena kouluarjen raskaana, koin silti, etten oikeastaan halunnut, että kesäloma tai muut lomat koskaan alkaisivat. Tai, että n...