Kun puhuminen ei auta

Yksi perusohje surun, pahan olon, ahdistuksen, sekavuuden..yms poistamiseen on: "Puhu niin helpottaa".

Tiedän, että se on kuin sääntö, koska olen sitä saanut kuulla ihan joka suunnasta. Ja minä olen puhunut ja puhunut ja puhunut. Ainut asia mikä minua siinä neuvossa on aina häirinnyt on, että suurimmaksi osaksi puhuminen on tuottanut vain suuria määriä lisää ahdistusta. (tätä en ole kuitenkaan sinällään itse tiedostanut kuin vasta nyt) Siitä on tullut loputon ahdistuksen kierre. Aina kun ahdistaa pitää puhua, ja aina kun puhun niin ahdistaa.

Puhuminen ei kaikilla helpota. Joillekin se tuntuu epäluonnolliselta ja vaikealta. Kuten minulle. Ja vaikka kuinka sinusta näyttäisi siltä, että henkilö puhuu sujuvasti ja hyvin, niin se ei tarkoita sitä, että henkilö tietysti itsekin tuntisi näin. Keskusteluihin voi sisältyä jatkuvaa tietoista työskentelyä mm. muistaa sanoja ja lauseen rakenteita. Sanoa äänteet niin, että tulee ymmärretyksi.
Joillekin omien asioiden kertominen muille helpottaa suurestikin ja se tulee aivan luonnostaan ja tuosta noin vaan! Mutta jotkut kaipaavat omaa rauhaa ja heille sopii paremmin sellainen, ettei tarvi jatkuvasti tai edes ikinä koskaan raportoida asioitaan muille. Ehkä he haluavat pahanolon tullessa esille vain paksun ja painavan viltin ympärilleen, jonkun kahden metrin päähän katsomaan hyvää rauhoittavaa ohjelmaa. Kupin kaakaota ja rauhoittavia ääniä.
Sitten _ehkä_ sitten voisi sanoakin joskus jotain.