Ihan niin ku mitään ei olis tapahtunutkaan. Unohdetaan. Jatketaan elämää. Ollaan niin ku ei oltaiskaan. Eikä katota taakse enää koskaan. Viis sekuntia vuodessa muistetaan, kuinka oli niin hauskaa. Muttei vastata kysymyksiin, joita asiasta kysytään. Lopulta, kukaan ei enää kysykkään. Eikä enää tarvi esittää yhtään mitään. Aidosti, oikeasti, unohdetaan kaikki minkä vuoksi tuhlattiin aikaa.
Ei muisteta enää, ettei nähty yhdessä tähtiäkään. Ei sanottu näkemiin.
Sanotaan vaan, että niin se vaan menee. Ihan niin ku kaikilla muillakin. Samanlaisia onnettomia tapauksia. Miljoonia. Niin kuin tähtiä avaruudessa, jotkut loistaa ja jotku räjähtää tuhkatuuleen sun taivaalla. Jotkut säälittävimmät tapaukset jäävät ikuisiksi ajoiksi pieniksi mustiksi aukoiksi.
Tajusin sen nyt.
