Tähtihetki

Haluan kertoa teille tositarinan, joka aina silloin tällöin tulee mun mieleen. Olin varmaankin seiskaluokalla kun me saatiin äidinkielentunnilla tehtäväksi kirjoittaa essee omasta harrastuksesta. Ja olisin voinut kirjoittaa kirjoittamisesta tai piirtämisestä, mutta kirjoitinkin ihan jostain muusta.
Ja sen hetkinen äidinkielenopettaja päätti lukea sen ääneen koko luokan edessä. Muistan sen hetken kuin edellispäivän.
Kirjoitelma alkoi niin, että esittelin harrastukseni. Ja kun opettaja aloitti esseeni, niin silloin koko luokka (tai ainakin suurin osa) repes nauramaan. Opettaja pysähtyi siihen hetkeen hetkeksi (tai ehkä se musta vain tuntui siltä).
Se oli musta paras hetki, koska se jatkui näillä sanoilla: "Tiedän sen olevan naurettavaa". Aivan kuin olisin tiennyt, että kirjoitelmalleni tullaan nauramaan ja oikeastaan tiesinkin.
Luokka hiljeni, eikä kukaan nauranut sille enää. Tuntui kuin syvä häpeä olisi laskeutunut koko luokan ylle. 

Oikeastaan, en muista, et mun kirjoitelmille olis naurettu sen jälkeenkään enää koskaan. Musta tuntu, et ihmiset jopa herkistivät kuuloaistiaan kun luin muita juttujani joskus pakon edessä.

Opettaja ei koskaan paljastanut kuka kirjoitelman oli kirjoittanut, mut uskon, että moni arvasi sen olevan minä.
Se oli mun tähtihetki koko kouluaikana ja sain siitä itsevarmuutta pitkäksi aikaa.

Ollaan vaan

Yrität vaan olla, olla vaan

yrität keinua ympärillä ilmassa

istua lumihangessa

huojuvassa laivassa

yrität vaan olla!

olla vaan

ihan hiljaa me ollaan vaan

Elämää ahdistuksen kanssa

Oon yrittänyt kovasti kirjoittaa paniikista, ahdistuneisuudesta, sosiaalisten tilanteiden vaikeudesta, dissosaatiosta yms. Mutta yhdestä asiasta tulee aina miljoona uutta asiaa, eikä jutut ikinä tunnu loppuvan. Analysoin asioita monelta kantilta, enkä pysty lopettamaan ajatusten tulvaa.
Omista ahdistuneisuusvaikeuksista on vaikea kirjoittaa. Niitä on liikaa.

Oon pitkään pohtinut, että miks mulla on tää. Miten kauan tätä on jatkunut, ainako? Ja miksi? Uskon, että ahdistukselle on aina jokin syy ja se, että mua on vaan ahdistanut pienestä tytöstä asti ''muuten vaan'' ei tunnu oikealta. Se miksi oon pitänyt sosiaalisia tilanteita aina inhottavina ei voi vaan tulla tyhjästä. Sille on pakko olla joku syy. Enkä oo ikinä löytänyt varsinaista traumaa lapsuudesta, jonka sen olisi voinut aiheuttaa. Mun lapsuus oli tasaista jos ei oteta huomioon jatkuvia uniongelmia, pelkoja jne.

Aloin hyväksymään joitain vuosia sitten sen että minun masentuneisuus johtui jatkuvasta ahdistuksesta, enkä koskaan tuu saamaan ahdistusta kokonaan pois. Mutta edelleen en ymmärrä miten voi vaan ahdistaa..näin paljon, näin pitkän aikaa "ei tavallaan mikään".

Kuulon alenema ja ääniyliherkkyys

Kävin joku kuukausi sitten kuulon tarkastuksessa. Vuosi tai pari sitten minulla todettiin kuulonalenema normaalin puheäänen kohdalla. Tämä todettiin silloin kun yhtäkkiä yöllä korvani alkoi tinnittämään niin pahasti, että heräsin siihen. Sitä tosin on käynyt monesti muulloinkin, mutta tuolloin sitä jatkui useita päiviä ja kävin asian takia terveydenhoitajalla. En kuullut yhtään mitään muuta kuin tinnitusta toisella korvalla.
Nyt katsottiin onko kuulonalenema pahentunut. Ei ilmeisesti ollut.

Mietin voikohan kuulonalenema olla syy-seuraus- suhde ääniyliherkkyydestä. En aina ymmärrä mitä muut yrittävät sanoa ja koen väsyttäväksi kuunnella monta ihmistä kerralla tai ihan vain ylipäätään ääniä. Jotkut ''normaalit'' ja rauhalliset äänet tuottavat joskus suurta vihaa. Misofoniaksi sitä näemmä kutsutaan.
Vaikea tulkita, ymmärtää ja kuulla normaalia puhetta, kun joka paikasta kuuluu kovemmin kaikenlaista muuta. Nyt vielä vaikeampaa kun puheäänet kuuluvat yhä hiljempana. Yrittääköhän kehoni sanoa minulle, ettei jaksa enää kuunnella ihmisiä :D
Minulle monet äänet kuuluu yhtenä isona meluna. Sellaisena isona kohisevana meluna. Kuin tv:n lumisade ääni.

Lapsena lempi koulupäivä ala-asteella oli kun meillä oli jonkinlainen suvaitsevaisuus päivä. Siihen liittyi se, että saimme kokeilla yhden päivän ajan millaista on elää jonkin vamman kanssa. Minä sain olla kuuro. Laitettiin korvatulpat ja kuulokkeet ja saman tein kaikki ympärillä selkeentyi.
Aika ikään kuin hidastui ja muistan katsoneeni välitunnin loputtua suurta ihmislaumaa, joka räpiköi sisälle. Sellainen aina pelotti minua, mutta kuulokkeiden kanssa minua ei pelottanut enää niin paljoa. Oli ihanan rauhallista ja hiljaista.
Ja kaikki ymmärsivät jos en ymmärtänyt mistä puhuttiin. Sain lisäaikaa vastata kysymyksiin ja tehtäviin. Sain kirjoittaa asiani ylös, jos en osannut kertoa. En saanut yhtäkään väheksyvää katsetta tai tuhahduksia hitaudestani. Se oli paras päivä koko alakouluni aikana. Tunsin, että sain vihdoin avun mitä tarvitsin ja pystyin olemaan oma itseni.
Harmi vain, että se kesti vain yhden päivän ajan.

Muistoja lapsuudesta (osa 1)

Muistu mieleen kun lapsena olin urheilukisoissa.  Ne käytti jostain syystä aina sitä pyssyä juoksukisoissa. Pelkäsin ihan hirveästi sitä tilannetta ja eniten sitä ääntä. Olin kauhuissani jo valmiiksi. Olisin halunnut itkeä ja huutaa pelosta. Mutta koska en halunnut häiritä ketään menin juoksemaan paniikissa kentälle.

Olin itseasiassa hyvä.

Olla (runo)

Yrität vaan olla olla vaan
Yrität keinua ympärillä ilmassa
Istua lumihangessa
Huojuvassa laivassa

Yrität vaan olla

Olla vaan

Ihan hiljaa
Me ollaan vaan

Näkymätön prinsessa (runo)

Ehkä leijut päivissä, ajassa. Haaveilet tulevasta.
Laatikoista. Musiikista. Pienestä tilasta.
Katoat aina uudestaan.
Saanko luvan. Kysyt.
Mennäänkö tanssimaan.
Mitä sitten jos mua ei oliskaan.
Kuka sitten tanssittaa näkymätöntä prinsessaa?