Viimeisimmässä tekstissä mainitsin ikävään tapahtumaan jumiutumisesta, ja siitä kuinka se on yksi vahingollisimmista oireista, joita koen arkielämässäni.
Koko tekstin kirjoittaminen sai alkunsa pidempi aikaisesta jumista, joka on edelleenkin osa joka päivästä elämääni. Sitä se on ollut jo kauan, viikkoja ja kuukausia. En ole laskenut. Mutta kauan.
Kirjoittaminen ja asian järkeily helpottaa oloani jonkin verran ja saattaa joskus jopa vapauttaa minut jumista.
Unohdan aina, etten ole kuin suurin osa. Muistutus siitä, että olen autistinen, eikä minun tarvitse olla kuin muut, helpottaa oloani paljon. Vaikka itse jumiutuminen ei helpottaisi, muistutus siitä miksi koen asian näin vahvasti, helpottaa. Pystyn antamaan itselleni anteeksi "heikkouteni" ja kun annan anteeksi, tarve unohtaa ikävä asia nopeasti, vähenee. Minä en voi unohtaa nopeasti, niin se vain on. Eikä sen yrittäminen auta yhtään mitään, yleensä se vain pahentaa asiaa.
Kukaan ei voi ottaa tapahtumaa, jota elän uudestaan ja uudestaan, pois mielestäni. Vaikka haluaisin niin. Haluaisin huutaa apua ja saada sitä. Haluaisin, että joku ottaisi tämän taakan harteiltani pois ja olisin vapaa henkisestä kivusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti